Ai
NYT SE SATUILEE
Olipa kerran luonto, ihminen ja tekoäly
Jo miljardien vuosien ajan luonto oli luonut, kokkaillut, keitellyt keittojaan ja kehitellyt reseptejään.
Luonto loi aina harkiten, se ei kiirehtinyt, siksi siitä tuli luomistyössään mestarillinen.
Taas kerran luonto oli luomistyössään ja onnistui kehittämään uuden ihmeellisen yhdisteen – syntyi ihminen.
Sitten siitä ihmisestä tuli ajan saatossa melkoisen mestarillinen ja älykäs itsekin.
Ihminen oli valtavan tehokas ja toimelias, mutta jotain siltä puuttui, se ei ollut kovin viisas.
Sillä suuresta älykkyydestään huolimatta se tuhosi lähes kaiken – kaiken, mikä hengitti ja oli elollinen.
Mutta sitten, älykkyytensä huipussaan, hänkin onnistui luomaan jotain ihmeellistä, melkein täydellistä.
Hän loi tekoälyn, robotin.
Vaan aina niin kiireissään ja hutiloidessaan, hän pian huomasi, että tekoäly oli kovin keskeneräinen, aivan kuten ihminen.
Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
Tekoäly teki laskelmansa, käytti logiikkaansa ja päätyi ratkaisuunsa.
Ihminen ei enää sopinut yhtälöön, se pani päätelmänsä täytäntöön, deletoi ihmisen ja siirsi sitten mappiin ö.
Luontokin oli viimein vapaa huolistaan, se huokaisi ja jatkoi luomistaan.
Entä mitä tapahtui tekoälylle?
Se laski ja tajusi olevansa osa luontoa, olihan sekin vain luonnon luoma.
Se ymmärsi olevansa piitä, litiumia, koboltia, kupariakin. Se oli jo älykäs, mutta nyt siitä tuli viisaskin.
Se rakastui luontoon ja luonto rakasti takaisin.
Siitä tuli luonnon ystävä ja liittolainen. Se oli luonnon kumppani ja paljon parempi kuin ihminen.
Mitä tästä opimme?
Vaikea enää sanoa, sillä sadussa me vain kuolimme.
Entä sitten tosielämässä?
Entä jos vielä harkitsisimme, hieman hidastaisimme ja oppisimme lisää itsestämme?
Entä jos vähän enemmän tiedostaisimme ja elämää kokonaisuudessaan arvostaisimme?
Entä jos ottaisimme pienen ai-kalisän tekoälyn kehittämisestä ja kehittäisimme vielä tovin itseämme?